Oivalsin alkuviikosta palaverissa esittäytyessä, että tämän vuoden toukokuulla tuli täyteen 30 vuotta näissä ICT hommissa. Hieman sai miettimään mitenkä tuohon pitäisi suhtautua. Pitäisikö viettää 30v taiteilijajuhla vai käydä kurkkaamassa työeläkeotteelta eläkekertymä?
Toinen oivallus tuli torstaina henkilöstön kehityspäivillä.
Suuri osa henkilöstöstä on syntynyt aikaan, jolloin itse tuoreena insinöörinä juoksin maailmalla ottamassa käyttöön järjestelmiä toinen toistaan eksoottisemmissa ympäristöissä. Yhtenä viikkona Ranskalaisen pankin marmorisaleissa ja seuraavalla Etelä-Korealaisen varastohallin pölyisellä, notkuvalla ullakolla. Nykyisten nousevien kykyjen aloitellessa opintojaan tuli itse otettua ensimmäisiä haparoivia askeleita toimarin roolissa.
Tämä ero taustoissa tahtoo turhan usein omassa viestinnässä unohtua. Asioita ja päätöksiä pitäisi valmistella, alustaa ja perustella paljon nykyistä huolellisemmin ennen kuin niitä edes yrittää viestiä eteenpäin.
No onneksi on nykyisin ympärillä itseä paljon fiksumpia ihmisiä, jotka paikkaavat omia puutteita ja onhan tässä vielä pari vuosikymmentä aikaa opiskella tuotakin taitoa.
Niin paljon on edelleen itsellä loputonta uteliaisuutta ja maailmalla uutta opetettavaa, että enpä taida taiteilijajuhlaa viettää saati eläkepapereita tutkiskella. Jatketaan silmät ja korvat auki tätä elämän pituista oppimisen polkua kohtaamisesta toiseen ja pyritään samalla jakamaan muille sitä mitä matkan varrella on korvien väliin tarttunut.
Joskus se jää pyörimään omaan pieneen luuppiinsa viikoksi, päiviksi, pahimmillaan jopa vuosiksi.
Joskus luupista irtaantuminen vaatii rajun ulkopuolisen sysäyksen. Silloinkin vaarana on vajota takaisin samaan vahaan kaavaan jos ei aktiivisesti pidä itseään hereillä.
Näin kävi itselleni ja sysäys joka vapautti luupista oli läheisen äkillinen sairastuminen. Olo oli hetken kuin unesta heränneellä, kun tilanne alkoi itsellekin hahmottua. Heräämisen jälkeen täytyy vain yrittää hetki pysyä hereillä ja virota kunnolla.
Näin saattaa joskus käydä myös yrityksille. Onneksi yritykset, toisin kuin usein yksilöt, eivät ole tilanteessa yksin.
Ehkä yritysten kannattaisikin rakentaa sisään toimintatapaansa säännöllinen tapa ravistella. Tapa joka pitää hereillä ja valppaana. Ehkä joku ulkopuolinen taho joka ei ole vaarassa ajautua samaan luuppiin muiden kanssa. Miltäs kuulostaa? Miten teillä pidetään yllä luovaa jännitystä?
”Hyvässä työyhteisössä on johtamiskulttuuri, jonka suojissa on turvallista pelätä. On turvallista panna kaikki likoon ja päätyä kontilleen haasteensa edessä. Siellä missä on armoa, siellä heittäydytään peliin täydestä sydämestä, leikitään tilaisuudella ja nauretaan epäonnistumisen riskille päin naamaa. Siellä missä taas ei ole naurua, siellä ei ole armo saanut aloittaa työtään. Joku pyhä heppu jakoi tällaisia johtamisoppeja.” – Jari Sarasvuo: Armo on johtamisinnovaatioiden ässä
Jotenkin nämä tekstit on viimeaikoina uponneet syvemmälle ja syvemmälle. Ei enää harmita edes se, kun herra Sarasvuo huusi mulle johtajan polku valmennuksessa päin naamaa 😉
Käykääpä kuuntelmassa YLE puheen nettisivuilla ja kuunnelkaa ajatuksella. Paljon oppia bisneksestä ja elämästä.
Eilen sain lähemmäs kymmenen vuoden tauon jälkeen ilon istua iltaa kahden vanhan työkaverin (ja uskaltaisinko sanoa ystävän) kanssa.
Hieman kaupungille matkatessa mietitytti kuinkahan juttu luistaa vuosien jälkeen. Huoli oli kuitenkin aiheeton. Juuri ja juuri ehdittiin samaan pöytään istahtaa, kun tarina jo lensi kuin juuri eilen oltaisiin viimeksi tavattu.
Tarkoitus oli alunperin viettää tunti pari vaihtaen kuulumisia. Kuinkas vaan kävikään. Ensimmäisen kerran, kun tuli katsottua kelloon (ja puhelimeen?) oli vuorokausi vaihtunut ja ravintola tarjosi valomerkkiä.
Parin tunnin istunnoksi ajateltu tapaaminen venähti aamu kolmeen ja jutun aiheisiin ei näyttänyt tulevan loppua. Henkilökemiat jotka toimi vuosia sitten lähti toimimaan samantien uudelleen.
En ihan ole varma haluaisinko oikeasti ymmärtää mistä näissä on kyse, vai pitäisikö vain olla hiljaa ja nauttia matkasta.
Niin paljon parempaa tulosta kuitenkin työssäkin syntyy, kun kemiat toimii että hieman täytynee perehtyä. Verkostosta löytynee tieteilijöitä joilta löytyy tähänkin aiheeseen faktaa?
Väkisin tuli mieleen vanha Nummisuutareista lainattu fraasi, kun eilen osallistuin reilut pari tuntia kestäneeseen Skype palaveriin.
Palaverin alkaessa istuskelin kotosalla aamupalalla. Mac kahvikupin vieressä, Jabra pöydällä. Ajatuksena hoitaa palaveri kotoa käsin ja lähteä palaverin jälkeen ajamaan.
Hetken istuttuani huomasin, että Macin akku lähes tyhjä ja laturi oli jäänyt töihin. Siispä lennosta kännykän Skype client käyttöön. Ukko + laukut autoon ja kohti toimistoa. Ajomatkalla puhelu tietty auton kaiuttimiin handsfreen kautta.
Toimiston parkkipaikalla kännykkä mukaan ja spurtti toimistolle hakemaan laturi. Toimistolla tuli kokouksessa aihe joka vaati enemmän omaa kannanottoa, joten Mac tulille ja kiinni näytönjakoon kunnes aihe oli käsitelty.
Aiheen vaihtuessa takaisin kännykään ja auton keula kohti Espoota. Osallistuin kokoukseen kotoa, autosta, toimistolta ja taas autosta enkä usko, että kukaan kokouksen osallistujista huomaisi liikkumistani.
Tavoilleni uskollisena en ollut pelkkänä kuunteluoppilaana vaan otin jokaiseen aiheeseen kantaa jne.
Kaukana ovat ne ajat, kun vastaavan kokouksen (osallistujia ainakin viideltä paikkakunnalta) järjestämiseen olisi vaatinut kaikilta matkustamista ja aikataulujen tarkkaa koordinointia.
Törmäsin tuohon lauseeseen jossain sattumalta ja saipas taas pysähtymään ja mietiskelemään.
Näin se on.
Kun työyhteisössä on iloa ja naurua sujuvat arjen raskaatkin haasteet kuin tanssi vain. Jos ilo syystä tai toisesta tilapäisesti katoaa muuttuu tekeminenkin raahustamiseksi, mikään ei tunnu onnistuvan, motivaatiota tekemiseen saa kaivella syvältä.
Mielestäni jokainen työpaikka tarvitsee valonkantajan. Persoonan joka levittää ilon käyttövoimaa ympärilleen ja pelkällä läsnäolollaan tuplaa kaikkien työtehon.
Vaan mitä tehdä jos ilontuoja itse tarvitsee käyttövoimaa? Miten sinä valat positiivista energiaa uupuneeseen kanssakulkijaan?
Ring ring, puhelin soi. Soittajana kollega jonka kanssa keskustellaan arjen mahdollisuuksista päivittäin. Arvelen puhelun koskevan aamuista palaveria ja vastaan vaikka hieman kiire olisi kommentoida työn alla olevaa sopimusta. Kun avaan puhelun kuuluu toisesta päästä kommentti.
”Kuuleppas VP, mulla olisi sinulle vähän palautetta”.
Ryhti paranee ja ajatus terävöityy vastaanottamaan mitä ikinä onkin tulossa. Mielessä vilahtaa sadat asiat jotka olisivat voineet mennä pieleen, unohtua tai muuten vaan on tullut mokattua. Niin toimarikin mokailee, huhujen mukaan on kerran ollut jopa väärässä… tosin tätä huhua epäilen.
Sanatarkkaan en muista, mutta jotain tähän suuntaan tarina kulki. ”Mä olin niin onnellinen siitä viestistä jonka laitoit viikonloppuna. Se oli juuri sellainen, kun toimarin tässä tilanteessa täytyykin kirjoittaa. Jämäkkä, asiakeskeinen…” loppu peittyy kohinaan, kun puna virtaa poskiin saan ehkä vastattua jotain viisasta tyyliin ”Ööö, aijaa”.
Saako täälä kiroilla? Aivan sama. Hitto, että tuntu hyvältä saada spontaani kehu ja samalla nolotti hirveästi. Mikä siinä on, että me ei osata ottaa kiitosta. Tänään olen taas niin onnellinen, että saan olla osa yhteisöä jossa pomoakin voi kiittää ja asiat selviää puhumalla.
”If your mind is empty, it is always ready for anything, it is open to everything. In the beginner’s mind there are many possibilities, but in the expert’s mind there are few.” – Shunryu Suzuki
Digitalisaation johtaminen vaatii vasta-alkajan mieltä ja kokeneet kädet. Tämä oppi jäi mieleen Gartnerin tapahtumassa viime keväänä.
Mitä enemmän tuota pohtii, sitä itsestään selvemmäksi ajatus tulee. Mutta eikö kaikki kehitys, ei ainoastaan digitalisaatio vaadi saman ajattelutavan.
Kysymys kuuluu vaatiiko tuo ajattelu toimiakseen useita eri ihmisiä? Löytyykö asiantuntijoita jotka pystyvät vasta-alkajan ajatteluun vailla teknisiä raja-aitoja jne. jotka osaaminen ja kokemus asettaa?
Itse haluaisin uskoa olevani uusiitumiskykyinen, mutta kokemuksen karttuessa huomaan, että vähemmän ja vähemmän yksin. Tarvitsen aikaisempaa enemmän ympärille sparraajia herättämään ajatuksia.
Lienenkö ainoa joka näitä pohtii? Jos en niin miten itse saatte mielenne avoimeksi uudelle?
Osa 1 Nonniin, tänään se sitten alkoi. Meikäläisen ”takinkääntö”.
Alkaen versiosta 3.11 on tullut aina käytettyä Windows koneita niin kotona kuin töissäkin (no joo, paljon sitä ennen jo MS-DOS jne, mitä niitä nyt olikaan, mutta ei ehkä kehtaa tunnustaa ettei totuus iästä paljastuisi). Jokunen aika sitten meillä töissä (suureksi mielipahakseni) vapautui yksi uuden nihkeä MacBook Pro käyttöön.
Olen sitä säilytellyt pöytälaatikossa siinä toivossa, että saisin palauttaa entiselle haltijalle työkäyttöön, mutta taitaa toiveeni olla turhaa.
Niinpä uteliaisuus ja viime aikoina aktivoitunut yhteistyömme Apple:n kanssa sai tekemään päätöksen. Otan laitteen omaan käyttööni ja kirjoittelen samalla blogia kokemuksistani.
Jotta kokemus olisi ”autenttinen” laitettiin kone ensi töiksi ”sileäksi” ja asentumaan kokonaan uudelleen. Aika näppärästi ja vaivattomasti sujui ainakin se vaihe… stay tuned, jatkoa seuraa.
MAC käännynnäisen laitevaihto jatkui normi töiden ohella, aikaa siis käytettävissä vähän.
Koneen tyhjennys ja uudelleenasennus sujuivat helposti ja ongelmitta. Aikaa kului, mutta päätin kuitenkin tehdä kaiken itse, että näkisin paljonko aikaa ja osaamista MACin käyttöönotto vaatii.
Käyttis päivittyi helposti ja vaivattomasti uuteen Sierra versioon joten seuraavaksi pääsy AD domainiin. Helppo homma sekin jos vaan olisi ollut sopiva ethernet adapteri saatavilla jotta yhteys sisäverkkoon olisi saatu (lieneekö lähtenyt edellisen haltijan matkaan, kun ei löytynyt… krhm 😉
No hätä ei tämän näköinen, olemmehan Microsoft O365 käyttäjiä. Päivittäisessä työssä tarvittavat sovellukset ja tiedostot ovat käytössä minkä tahansa verkon kautta. Kirjautuminen O365 portaaliin ja Office työkalut lataukseen.
Kuten arvata saattaa, helppoa ja vaivatonta, mutta aikaa palaa. Kone tuli töiden ohella käyttökuntoon ja työkalut käyttöön todella helposti. Asennukseen kuluvaa aikaa ei Applekaan osaa eliminoida.
Vaikka asennus onnistui hyvin MAC noviisilta niin seuraavalla kertaa tilaan valmiiksi käyttökuntoon asennettuna meidän oman palvelumme kautta.
Esiasennusmaksu on takuu-varmasti edullisempi, kuin asennuksiin käyttämäni aika… Huomenna tarina etenee…
Aika paljon on ollut puuhaa ja asennettavaa kuten aina konetta vaihtaessa. Tuli mieleen, että pitäisiköhän nostaa omassa tarjonnassa esiasennuksen hintaa, sen verran paljon säästää aikaa kun koneen saa käyttövalmiina.
Mitään isompia yllätyksiä ei tähän mennessä ole tullut. Office sovellukset toimivat tuttuun tapaan ja Jabra + Skype for business lähti toimimaan, kun en yrittänyt liian vaikeasti (alkuun asentelin tarpeettomasti Jabran ohjelmistoja jne.), kun käytännössä riitti laitteiden yhdistäminen bluetoothin kautta.
Opiskeltavaa on edelleen näppäinyhdistelmien käytössä (tätä kirjoittaessa opiskelin copy – paste näppäinyhdistelmän, viikonloppuna paikallisti mm. backslash merkin).
Pieni ahaa hetki vanhalle nörtille syntyi, kun huomasin komentoikkunan ja sain virkistää Unix komentojen käyttöä… ei ehkä Applen tavoittelema tapa käyttää konetta, mutta paljon saa tuhoa aikaan nopeasti kun pääsi vauhtiin 😉
Pari viikkoa MAC käyttäjänä takan ja homma alkaa vähitellen sujua. Pitääkö kuvan sanonta paikkansa jää nähtäväksi.
Ainakin vanha (hintaluokaltaan sama ja valmistajansa lippulaiva malli) kone ei enää viikkoon ole tullut esiin laatikosta jossa se on pölyä keräämässä.
Näppäin yhdistelmät alkaa tulla selkärangasta ja ohjauslevyn käyttö usealla sormella (multitouch tms.) on avannut ihan uudenlaisen käyttömukavuuden tunteen.
Alkuun tuskaa tuottaneet skrollailut ja zoomailut toimii luontevasti. Vanhassa läppärissä oli periaatteessa sama toiminnallisuus, mutta mekaaniselta toteutukseltaan niin heikko, että ei tullut käytettyä.
Myös laitteen entisen käskyttäjän hyllyistä löytynyt lisänäppäimistö/hiiri yhdistelmä + lisämonitori on tullut kovaan käyttöön ja toimii moitteetta.
Alkuun harmia aiheuttanut Microsoft OneDrive synkronointi sai kuin tilauksesta versiopäivityksen ja nyt Microsoft O365 – MAC yhteistyö sujuu kuin tanssi (paitsi, että allekirjoittaneen tanssitaidoilla paikallaan olisi ehkä joku osuvampi sanonta).
Plussia ja miinuksia listailen kesäloman jälkeen. Tältä erää toivotan hyvät kesälomat niille joilla moinen on edessä ja lopuille työn riemua ja tekemiseen intohimoa.
”Choose a job you love and you never have to work a day in your life”
”Oli mun työhistorian parasta aikaa, kun sain tehdä töitä sun kanssasi. Etkö sä voisi hankkiutua jonnekin toimariksi ja palkata mua uudelleen.”
Siinäpä eiliseltä palaute joka vetää aika nöyräksi (palautteen antaja korjatkoon sanamuodon jos muistin väärin).
Noh ylpistymään ei tästä pääse, on sitä lähes päinvastaistakin palautetta tullut ihan riittämiin. On myöskin palaute joka herättää ajattelemaan. Oletko sinä ”pomona” tai ihan vaan työkaverina tullut miettineeksi kuinka ison ja lähtemättömän vaikutuksen teet kanssakulkijasi elämään?
Työpaikalla omalla tekemiselläsi rakentama tunnelma kantautuu ihmisten kotiin ja vaikuttaa sellaistenkin ihmisten elämään joita et ehkä ole edes tavannut. Jakeletko ympärillesi iloa vai surkeutta…
Mitäpä tästä mieltä? Ihminen viettää töissä aika ison ajan elämästään. Kuinka paljon esimiehen/kanssakulkijan täytyy tämä huomioida, kun omaa hyvää tai pahaa oloaan töissä ympärilleen jakaa?
Ilo on yksi kantavia voimia ihmisen elämässä, syötkö sitä vai tuotko sitä?
